June 24, 2021

Aviokoulu

Parisuhteen lyhyt kertaus

Ajat muuttuvat

Maailmanmeno on monessa maassa muuttunut päälaelleen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Aiemmin paheksuttavia ja hävettäviä asioita pidetään nyt esillä ja niiden avulla saadaan luotua uraa ja kasvatettua mainetta. Henkilökohtaisia ominaisuuksia ja tapoja korostetaan nyt tavalla, joka olisi saanut vielä 80-luvulla ihmiset vaikenemaan. Pakko kai todeta, että ajat muuttuvat.

Teini-ikäisenä luin paljon psykologiaa ja paranormaaleista ilmiöistä. Olin kiinnostunut kaikesta ihmisen käyttäytymiseen liittyvästä. Omaksuin ajatuksen syy ja seuraussuhteista, kaikki tapahtunut vaikuttaa kaikkeen tulevaisuudessa tapahtuvaan. Pienikin poikkeama voi muuttaa historian yksilötasolla täysin erilaiseksi. Seuraava kertomus voi monesta tuntua vihapuheelta vähemmistöjä kohtaan, mutta vannon, että jokainen hetki ja repliikki on juuri niin kuin on tapahtunut. Ymmärtääkseni nykyisin on suvaitsevaisuus kunniallinen ominaisuus, eikä kiellettyjä puheenaiheita voi olla. Ei sotahistoriaakaan kirjoiteta ilman kuolonuhreja. Miksi siis pitäisi poiketa totuudesta?

Olen ollut aina vaaleahiuksinen. Siinä vaiheessa, kun vaaleahiuksisten lasten perintötekijät alkoivat muuttaa hiuksia tummemmaksi, omani jatkoivat kullankeltaista sädehtimistään. Siitä on ollut useimmiten vain etua. Vaaleahiuksista miestä pidetään jopa tuntemattomana vaarattomana  ja vanhemmat naisihmiset kuvainnollisesti adoptoivat minut vielä aikuisiässä. 

Eräänä kevätiltana olin kävelyllä kotikaupungissani. Muistaakseni tulin jostain kaverin luota ja olin menossa bussille ja kotiin. Ohitseni ajoi pieni, sininen auto huomiota herättävästi nopeutta hiljentäen. Hetken päästä sama auto ajoi uudelleen ohi, mutta nyt pysähtyen kokonaan. Kuljettaja, keski-ikää lähentelevä mies, avasi sivuikkunan ja kysyi mihin olen menossa. Vastasin sen kummemmin ihmettelemättä meneväni bussiasemalle. Mies kysyi, haluanko tulla autoon, hän voisi viedä minut sinne. Arvioin nopeasti tilannetta. Mies ei ollut kovin suuri, eikä järin vaarallisen näköinen. Pidemmän puoleiset, kiharat hiukset antoivat hieman sotkuisen vaikutelman ja oikestaan tekivät hänet pullean pikkupojan näköiseksi. Avasin oven ja istahdin pelkääjän paikalle. 

Keskustelu lähti käyntiin. -Tiedätkö kuka olen? kysyi kuljettaja. -En tiedä, en ole nähnyt sinua, vastasin rehellisesti. -Ehkä kaverisi ovat kuulleet tai kertoneet minusta, olen Reiska.

Nyt alkoivat kellot kilistä päässäni. Ei siihen aikaan voinut kaupungissa olla tietämättä, kuka oli Reiska. Sillä lempinimellä koulussa nimiteltiin monia, jotka eivät jostain syystä miellyttäneet vastapuolta. Ja Reiskan koko haukkumanimi oli Pepa-Reiska. -Okei, nyt tiedän. Jään autoon, mutta sovitaan heti, että jos kosket minuun, toinen meistä kuolee, ilmoitin täysin spontaanisti. Ajatus siitä, että istuin samassa autossa kahdestaan kaupungin tunnetuimman homoseksuaalin kanssa oli yhtä aikaa sekä inhottava, mutta myös mielenkiintoinen. Pepa-Reiska oli julistettu oman lajinsa kuninkaaksi ja sellaisena hänet tunnettiin loppuun asti. Tilaisuus antoi minulle, uteliaalle harrastelijapsykologille, ainutlaatuisen mahdollisuuden kysellä asioista, joita ei kirjoista voinut lukea. Sovimme pelisäännöt ja peruutin bussille menon. 

Ajelimme ja juttelimme. Reiska ajoi Mikonkadulle, josta olin kyllä kuullut juttuja. Siellä oli bilepaikka, jossa kokoontuivat seksuaalivähemmistöjen edustajat. Menimme sisään, paikka oli melko täynnä eteistä myöten. Sain välittömästi kiinnostuneita katseita ja minua lähestyttiin. Reiska selitti nopeasti, että olen hänen ja minuun ei saa koskea. Sillä hetkellä olin iloinen hänen auktoriteetistaan, sain olla täysin rauhassa. Toisiaan suutelevat miehet saivat vatsani kääntymään ylösalaisin, mutta kasvoillani en antanut ilmeenkään värähtää.

Poistuimme sieltä jonkin ajan kuluttua ja jatkoimme matkaa.

Olin hiljattain saanut ajokortin ja se tuli jossain vaiheessa mainittua. Reiska kertoi, että hänellä on tuttava, jonka kanssa he käyvät hieman juhlimassa, mutta heillä ei ole luotettavaa kuljettajaa. Jos olisin kiinnostunut, he ottaisivat minut mielellään mukaansa. Tuttavalla oli kuulemma musta Mercedes. Innostuin kovasti ja lupauduin tulemaan, kun sopiva ajankohta tulee.

Pääsin lopulta bussille ja lähdin kotiin.

Seuraavana lauantaina soi puhelin. Siis lankapuhelin, silloin ei kukaan vielä omistanut matkapuhelimia. Äitini oli puhelimessa ja kuulin, kuinka hän keskusteli jonkun vieraan kanssa. Lopuksi minua pyydettiin puhelimeen. Siellä oli Reiskan tuttava, sivistyneen oloinen, mutta hieman ohuella äänellä puhuva mies. Hän oli juuri pyytänyt äidiltäni lupaa, että saan tulla heidän autonkuljettajakseen. Äitini tiesi, kuinka innostunut olin auton ajamisesta, joten sain ilman muuta lähteä. Miksi muutenkaan, olin 18-vuotias, mutta asuin vielä kotona, tosin enää lyhyen aikaa tuon jälkeen.

Myöhemmin sovittuun aikaan iltapäivällä musta Mercedes ilmestyi tienhaaraan ja juoksin autolle. Pääsin saman tien kuljettajan paikalle nopean esittelyn jälkeen. Reiskan tuttava osoittautui tehtaan omistajaksi ja auto oli varsin mukava, sen aikainen 300 SEL oli hulppea ajopeli.

Lauantai sujui juhlien merkeissä. Sain auton illalla käyttööni ja tarkoitus oli lopuksi huolehtia miehet pois ja kotiin. Houkutus ajella kaupungilla näytellen komeaa autoa oli tietysti sen ikäiselle pakollista. Seisahdin torin reunustalla luvattomalle paikalla tyttöporukan piiritettyä auton. Tietysti poliisit tulivat kuvioon mukaan. Jouduin poliisiautoon lapun kirjoitusta varten, mutta sitä ennen tein salamannopean tempun. Noustessani autosta nappasin povitaskusta 80:n “lätkän”, joka oli ensimmäisen vuoden kuljettajalle pakollista pitää takaikkunassa. Lätkä lensi ilman halki, liukui pitkin takaikkunaa ja jäi pystyyn ikkunaa vasten. En edes uskonut silmiäni. Poliisin huomattua tuoreen ajokorttini, toinen lähti tarkistamaan onko tuo läpyskä ikkunassa. Siellähän se. Auton omistaja tuli varmaan jossain vaiheessa saamaan tuon maksulapun väärästä pysäköinnistä, itse en sellaista koskaan saanut.

Menin juhlapaikalle sovittuun aikaan. Nyt oli myös naisia paikalla ja kiinnostus oli molemminpuolista. Tietysti he siinä vaiheessa luulivat, että kuuluin joukkoon, mutta se ei tahtia haitannut. Niinpä sain mukaani myös tyttöparin, johon ei kellään ollut mitään vastaan. Iloisissa tunnelmissa lähdimme ajamaan Mercedeksen omistajan talolle, parikymmentä kilometriä kaupungista. Saavuimme isolle omakotitalolle metsän reunassa. Aikaa on kulunut niin paljon, että en muista miten pari-kolme nuorta miestä sinne ilmestyi lisää, autoon ei voinut mahtua niin montaa henkilöä. Ehkä he olivat siellä jo aiemmin.

Ilta vierähti pikkutunneille. Isossa talossa väki hajaantui ja jossain vaiheessa toinen tytöistä vei minut yhteen makuuhuoneeseen. Kävi selväksi, että hän ei ollutkaan kiinnostunut vain tytöistä. Yhdessä makuuhuoneessa aikoivat nukkua tehtailija ja isokokoinen poika, joka kulki housut puoliksi repsottaen. Sekin kävi selväksi, että hän oli jokseenkin maksullinen seuralainen. Ainakin hän osasi rahastaa sillä, että joku mies kaipasi hänen palvelujaan ja kertoi sen minulle ihan suoraan. Minulle ei sillä ollut mitään merkitystä, miten hän toimeentuloaan paransi.

Tytöt hoivasivat myös toisiaan. Jonkinlaista kipuilua suhteessa oli, koska toinen halusi lähteä kävellen talolta pois. Saimme kuitenkin lopulta pidettyä hänet rauhallisena. Yö sujui varsin levottomissa tunnelmissa. Huoneiden nurkissa lojui ruotsalaisia ja tanskalaisia, kovaa pornoa sisältäviä lehtiä. Kuvamateriaali oli ihan eri luokkaa kuin nuo perinteiset Jallut ja Kallet. Koko talo oli kuin jonkin sortin bordelli.

Aamu valkeni ja oli pikku hiljaa aika saada väki kaupunkiin. Juhlijat keräilivät itsensä ja tarvikkeensa ja pääsivät kotimatkalle. Luovutin lopuksi auton ja häivyin vähin äänin bussille.

Reiska sai jossain vaiheessa muutamia vuosia myöhemmin AIDS-tartunnan ja oli kaiketi ensimmäisiä siihen tautiin kuolleista. Varsin nuorena hän joka tapauksessa lähti. 

Näistä kaikista oppitunneista olen melko kiitollinen. On hyvä nähdä elämää omien mukavuusrajojen ulkopuolelta. Jokainen voi itse valita, mikä sopii juuri hänelle parhaiten, eikä se kuulu kenellekään toiselle. Silloin vuosikymmeniä sitten, asioihin suhtauduttiin neutraalisti. Oli yksi sylkykuppi, jonka nimeä huutamalla kapeakatseiset ihmiset saivat purettua omaa ylemmyydentunnettaan. Toiset saivat elää omaa elämäänsä. Kenenkään ei tarvinnut mainostaa kuuluvansa johonkin vähemmistöön.